Sateentekijän blogi: Kausi Pyöveleissä – Mission failed

Tällä kertaa Sateentekijän blogi käsittelee kauttani Pyöveleissä. Miten päädyin Pyöveleiden valmentajaksi, missä onnistuin ja missä epäonnistuin kauden aikana? Siinä kysymyksiä joihin yritän tämänkertaisessa blogissani vastata. Yleisön pyynnöistä huolimatta päätin, etten lähde tässä analysoimaan joukkueen kuuluisaa saunailtakulttuuria, vaan se jääköön edelleen suurelle yleisölle arvoitukseksi.

Tällä kertaa Sateentekijän blogi käsittelee kauttani Pyöveleissä. Miten päädyin Pyöveleiden valmentajaksi, missä onnistuin ja missä epäonnistuin kauden aikana? Siinä kysymyksiä joihin yritän tämänkertaisessa blogissani vastata. Yleisön pyynnöistä huolimatta päätin, etten lähde tässä analysoimaan joukkueen kuuluisaa saunailtakulttuuria, vaan se jääköön edelleen suurelle yleisölle arvoitukseksi.

 

Viime kauteni Blue Flamesin 2.divarijoukkueen peräsimessä päättyi pettymykseen ja sarjasta putoamiseen. Kirjoittelin kaudestani perinteiset tarinat blogiini ja sen jälkeen puhelin alkoi piristä. Blogini ilmestyi nettiin ja olisikohan ollut heti seuraava päivä, kun tuli ensimmäinen yhteydenotto.

 

Oli keväinen arkiaamupäivä ja olin kävelylenkillä, kun puhelimeni soi. Soittaja esitteli itsensä Pyöveleiden Antti Alilonttiseksi. Tuttu henkilö peruskouluajoilta, jolloin kävimme samoilla sählyvuoroilla. Välittömästi ajattelin, että Antti varmaan kyselee Flamesin halukkuutta treenipeliin Pyöveleitä vastaan tai jotain vastaavaa. Mutta hän kyselikin kiinnostustani alkaa valmentaa Pyöveleitä. Ehkä viimeinen joukkue Turun seudulta, jolta osasin odottaa tällaista yhteydenottoa. Olinhan saanut valtavan määrän kuraa niskaani joukkueen otteluraportissa viime kaudella. Se on kuitenkin Pyöveleiden tapa kirjoittaa asioista. Sanoin Antille, että kiinnostaa totta kai, mutta haluan viikon verran miettimisaikaa raskaan kauden päätteeksi.

Koitti seuraava päivä ja taas soi puhelin. Nyt kyseltiin eräästä toisesta joukkueesta kiinnostustani tulla valmentamaan ensi kaudeksi. Annoin heillekin saman vastauksen, että haluan viikon verran miettimisaikaa.

Muutaman päivän mietittyäni päätin kuitenkin tarttua Pyöveleiden tarjoukseen. Kuulosti todella kovalta ja mielenkiintoiselta haasteelta. En kuitenkaan loppupeleissä tiennyt hirveästi mitään Pyöveleistä. Flamesin kanssa oltiin pelattu kolme kertaa Pyöveleitä vastaan ja paras muisto niistä kohtaamisista oli Flamesin sensaatiomainen voitto Suomen Cupissa. Muutaman pelaajan joukkueesta tiesin junnuvuosiltani, kun olimme pelanneet samassa joukkueessa FBC Turun junioreissa. Mutta suurin osa pelureista oli täysin tuntemattomia. Ja nyt voin todeta, että kyllä hämmästyttävän paljon sitä voikin ihminen vieraantua kymmenen vuoden takaisista joukkuekavereista.

Ihan hiljattain eräs vastustajan joukkueen pelaaja sanoi mulle, että ei ole varmaan ollut hirveän helppoa mennä Pyöveleihin täysin ulkopuolisena henkilönä. Tuo kommentti oikeastaan kertookin jo todella paljon. Välini pelaajiin olivat kauden aikana todella etäiset. Ehkä liiankin etäiset. Mä kävin vetämässä joukkueelle treenit ja pelit ja siinä se kaikki sitten suurin piirtein olikin. Ajatuksia ei keskenämme juurikaan sen enempiä vaihdeltu. Pyövelit on tiivis yhteisö, jossa kaikki ovat kavereita keskenään. Ulkopuoliselle henkilölle ei ehkä se kaikkein helpoin homma päästä joukkueeseen sisälle.

Toki vikaa oli varmasti mussakin, että välit jäivät niinkin etäisiksi, kuin ne lopulta jäivät. Näin tässä ihan hiljattain Kari Jalosesta kertovan dokumentin Viasatilta ja häneltä kysyttiin juurikin, että voiko valmentaja olla kaveri pelaajan kanssa. Jalonen vastasi, että ”Voi olla, mutta ei todellakaan tarvitse”. Ja korostan, että ei tässä valmentajan hommassa todellakaan mitään kavereita olla hakemassa, mutta täytyy jatkossa itse löytää sellainen kultainen keskitie, että ajatusten vaihtoa pelaajien kanssa oikeasti tapahtuu. Eikä niin, että pelaajat spekuloivat asioista keskenään pienissä kuppikunnissa.

 

Pyöveleissä oli tapana, että maaleja ei tuuleteta. (Kuva: Esa Haanperä)
Pyöveleissä oli tapana, että maaleja ei tuuleteta. (Kuva: Esa Haanperä)

Pyöveleiden kesätreeneistä varmaan jokaisella tämän alueen pelaajalla on joku versio, jonka on joltain kuullut. Meillä ei ollut mitään ohjattuja kesätreenejä, mutta säbähöntsät pyörivät läpi kesän 1-2 kertaa viikossa. Vasta elokuussa vedin joukkueelle ensimmäiset kunnon treenit, eli monta kuukautta sen jälkeen kun olimme tehneet valmentajasopimuksen.

 

Pian sen jälkeen kun soppparini julkistettiin, niin huomasin, että kuinka paljon Pyövelit kiinnostaa salibandyihmisiä. Monet kyselivät paljon, että miten mä sinne päädyin yms. Jotkut onnittelivat ja jotkut hämmästelivät. Kauden aikana saattoi hallilla pelipäivien ulkopuolella joku täysin tuntematonkin ihminen tulla kyselemään jotain Pyöveleiden matseista. Se oli kieltämättä aika uutta ja erikoista.

 

Alkujännityksen ja parin treenin jälkeen koittikin jo ensimmäiset harkkapelit ja Suomen Cuppikin lähestyi kovaa vauhtia. Pidin joukkueelle myös ensimmäisen palaverin ja vasta nyt näin ensimmäistä kertaa joitakin joukkueen pelaajia, jotka olivat olleet pois ensimmäisistä treeneistä. Kyselin koko joukkueen edessä ehkäpä Pyöveleiden tunnetuimman pelurin nimeä ja muistan vieläkin sen syvän hiljaisuuden mikä koppiin tuli sillä hetkellä. Tapaus joka käsittääkseni nauratti paikalla olleita paljon jälkeenpäin.

 

Ensimmäiset pelit koittivat ja ne olivatkin sitten yhtä juhlaa. Voitimme harkkapelit ja voitimme Suomen Cupin alkukierrokset. Kaikki meni hyvin ja kaikilla oli kivaa. Vai oliko sittenkään? Olisi ehdottomasti pitänyt pystyä kehittämään omaa peliä, sen sijaan, että olettaa voittojen tulevan kuin itsestään.

Koitti ensimmäinen sarjapeli ja kohtasimme vieraskentällä AFC Hirvensalon. Itselläni oli todella kova jännitys ja kyllä tätä peliä oli jo pitkään odotettukin. Emme pelanneet mitään maagista peliä, mutta nappasimme silti 6-3 voiton ja kaksi pistettä.

Kauden toinen ottelumme oli kotipeli Ruoskaa vastaan. Esityksemme oli suoraan sanottuna surkea, mutta uskomattomasti käänsimme tappioaseman lopulta parin maalin voitoksi ottelun kolmannessa erässä. Viimeistään tämän ottelun olisi pitänyt herättää itseni. Joukkueen oma peli ei todellakaan ollut kunnossa.

 

Kausi alkoi Samppalinnassa AFCH:n vieraana. (Kuva: Esa Haanperä)
Kausi alkoi Samppalinnassa AFCH:n vieraana. (Kuva: Esa Haanperä)

Kaadettuamme seuraavassa pelissä helposti Sheriffit oli vuorossa vierasottelu Loimaalla Leiskua vastaan. Etukäteen ajateltuna tämän piti olla yksi kauden kovimmista haasteista. Olimme kuitenkin selvästi parempi joukkue ja hallitsimme koko ottelua. Toisella erätauolla eräs Pyöveleiden pelaaja tuli sanomaan mulle ”Kyllä tää koko touhu on nyt helvetisti parempaa ku äijä on tullu mukaan tähän joukkueeseen”. Tuo kommentti tietysti nosti oman itseluottamukseni huippuunsa. Totuus on kuitenkin se, että tuon kommentin ja tuon ottelun jälkeen alkoivat vaikeudet lähestyä.

 

Olimme edenneet mukavasti myös Suomen Cupissa. Olimme lohkovaiheiden jälkeen kaataneet NTK:n ja heti Loimaan reissun jälkeisenä päivänä koitti kotiottelu Nibacosta vastaan. Nappasimme jatkopaikan Cupissa, kun kaadoimme Nibacoksen yhden maalin erolla 6-5. Tämä oli ehkäpä jopa kauden paras ottelumme mielestäni. Otin myös itse mielestäni onnistuneen aikalisän ottelussa juuri kun vastustaja alkoi saada ottelussa otetta. Sama homma oli NTK:ta vastaan. Onnistuneet aikalisät, jotka muuttivat ratkaisevasti pelin kulkua. Tämä ainakin oli oma näkemykseni.

 

Tämän kauden 2.divari pelattiin kolminkertaisena sarjana ja sarjataulukossa alkoi jo hahmottua kärkipään jengit. Pyöveleiden lisäksi kärkitaistosta löytyivät UHV Bulls ja SBS Masku, joista viimeksi mainittua tuskin kovinkaan moni ennen kauden alkua odotti kärkitaistoon.

Seuraavat pari peliä meillä oli juurikin kärkipään jengejä vastaan. Molemmista kuokkaan ja kaikilla ei enää ollutkaan niin kivaa. Selittely on varsin turhaa, mutta ottelu UHV Bullsia vastaan kaatui viimeistään siihen, että meiltä alkoivat äijät loppua kesken ottelun aikana. Oltiin todella kapealla materiaalilla liikkeellä ja ottelun aikana tuli vielä lisää loukkaantumisia.

 

Parin tappion jälkeen koitti todella mielenkiintoinen ottelu. Cupin arvonnassa meille napsahti vastustajaksi SSV liigasta, moninkertainen Suomen Mestari ja viime vuosien menestynein joukkue koko maassa. Harmitti oikeastaan ainoastaan se, että meille napsahti vieraspeli.

Ottelu joka muuten jännitti taas melkoisesti. Vastustajan rivit vilisivät maajoukkuepelaajia. Pistimme kuitenkin itse ottelussa hyvin kampoihin ja loistavan maalivahtipelin turvin hävisimme ottelun vain 8-4. Niin kai se on todettava, että hävisimme vain noin vähän. SSV oli edeltävänä päivänä voittanut liigaottelun yli kymmenen maalin erolla.

 

Pyövelit pelasi ehkäpä kauden parhaan pelinsä Nibacosta vastaan. (Kuva: Esa Haanperä)
Pyövelit pelasivat ehkäpä kauden parhaan pelinsä Nibacosta vastaan. (Kuva: Esa Haanperä)

Ennne vuodenvaihdetta pelasimme vielä viisi ottelua, jotka voitimme kaikki. Kärkikolmikko sarjassa oli jo ottanut selvän eron takana oleviin sarjassa. Sarjasta kaksi parasta pääsi karsimaan ylöspäin ja kieltämättä lisäpelit kiinnostivat kovasti meitä.

 

Heti vuodenvaihteen jälkeen pelasimme jälleen ottelut Bullsia ja Maskua vastaan. Maskulle hävisimme 10-9 ja Bullsilta tuli takkiin 11-10 jatkoajan jälkeen. Jälleen nolla pistettä kärkikamppailuista ja alkoi yhä vahvemmin näyttää siltä, että meidän on tyytyminen sarjassa kolmanteen sijaan. Varsinkin tuo jatkoaikatappio söi miestä kunnolla. Johdettiin ottelua parhaimmillaan jo viidellä maalilla. Vastustaja kuitenkin nousi koko ajan lähemmäs ja lähemmäs ja teinkö ottelussa korjausliikkeitä? Vaihdoin maalivahtia vasta ottelun loppuhetkillä vastustajan jo siirryttyä ottelussa johtoon. En siis ottanut ottelussa edes aikalisää, jota ihmettelin itsekin jälkeenpäin. Kokonaisuudessaan ottelu oli kuitenkin totaalinen housuun paskominen, johon olen jo liiaksi tottunut tällä kaudella edustamani River Ratsin kanssa.

 

Mietitäänpä tässä välissä muutamia muita juttuja. Väki alkoi treeneissä vähentyä ja 3 vastaan 3 pienpelit alkoivat tulla liiankin tutuiksi. Harvoin pystyttiin treenaamaan isolla kentällä 5vs5 peliä. Kieltämättä se toi omat haasteensa tähän juttuun läpi kauden, että treeneissä oli säännöllisesti liian vähän pelaajia. Rinki oli aivan liian kapea. Meillä olikin pallollisessa pelissä hyvinkin vapaat kädet ja oikeastaan karvauspeli oli lähinnä ainut osa-alue, jota käytiin enemmän läpi. Jos oli pallollisessa pelissä vapaat kädet, niin sitä oli myös joukkueen ylivoimapeli. Joukkueessa oli valtavasti yksilötaitoa, joten päätin etten puutu ylivoimakuvioihin, niin kauan kun homma toimii. Ja mielestäni se toimi läpi kauden hyvin.

 

Sitten toinen asia joka tuli tälläkin kaudella eteeni. On välillä ihan mukavaa vaihtaa ajatuksia vastustajan joukkueiden valmentajien kanssa, mutta olen totaalisen kyllästynyt kuulemaan pelin jälkeen vastustajan leiristä kommentin ”vittu ku ei me vaan saada maaleja mistään”. Ja samalla hetkellä itse mietin, että joukkueeni pelasi hyvän pelin ja vastustajalla ei juurikaan ollut edes paikkoja. Tämä on siis liiankin tuttua jo useammalta kaudelta, eikä siis todellakaan pelkästään tämän kauden juttu. Muistan myös hyvin kun FC Interin päävalmentaja Job Dragtsma totesi jossain kohtaa Interin mestaruuskaudella, että ”On se kumma juttu miten vastustaja on kuulemma joka kerta pelannut kauden huonoimman ottelunsa aina kun voitamme”.

 

Tällä kaudella oli selvästi myös tunnetta mukana peleissä. Siinä missä jo pelkästään nimi Rainmaker näytti suututtavan jonkun vastustajan, niin erään kotipelin jälkeen huutelu vastustajan leirin kanssa jatkui pukukoppikäytävällä. Enpä muista, että sellaista olisi koskaan aikaisemmin tullut eteeni. Taisin samassa pelissä itsekin pärähtää kerran oikein kunnolla. Ehkä viimeistään siinä kohtaa joukkuekin huomasi, että kyllä mä tässä ihan tosissaan olin mukana. Ja edelleen pelipäivinä olin aivan täpinöissä ja sitä hetkeä oikein odotti, että sai lähteä hallille.

 

Pyövelit 2013-2014. (Kuva: Pyövelit)
Pyövelit 2013-2014. (Kuva: Pyövelit)

Pyöveleille tuli tammikuussa eteen sysimusta viikko, joka jo vähän ratkaisi tämän kauden sijoituksemme. Hävisimme samalla viikolla Leiskulle ja Ruoskalle, joka oli kyllä todellinen shokkiviikko. Ruoskaa vastaan pelattiin oikeasti hyvä peli, mutta silti hävittiin. Samaan aikaan homma alkoi sarjassa kääntyä yhä vahvemmin Maskun eduksi, samalla kun UHV Bulls meni jo menojaan.

 

Lopulta jäimme siis sarjassa sijalle kolme ja se oli ainakin itselleni raju pettymys. Meidän olisi ilman muuta pitänyt olla kahden parhaan joukossa. Ilmoitin myös joukkueelle suoraan, että olen epäonnistunut tehtävässäni. Ei voi olla muuta kuin pettynyt. Todella paljon jäi kaudesta hampaankoloon. Kuusi kärkikamppailua ja kaikista kuokkaan.

 

Opin kauden aikana jälleen valtavasti uutta, mutta vastaavasti huomasin aika paljon asioita joita pitää itse kehittää. Taktiset osa-alueet pitää ainakin saada parempaan kuosiin jatkoa ajatellen. Uskoisin, että osaan pelaajien mielestä vetää hyviä treenejä ja niistä olen aina saanutkin positiivista palautetta. Toisaalta voidaan nyt miettiä, että ovatko treenit välttämättä sittenkään olleet kovin hyviä jos siellä ei saa riittävästi käymään väkeä? Mutta jotta olisin parempi valmentaja, niin on paremmin vastattava sarjan vaatimuksiin. Voisi ehkä sanoa jopa, että valitettavasti joitakin virheitä tuli esiin Pyöveleiden kustannuksella ja muutama piste sarjassa olisi ollut enemmänkin otettavissa paremmalla valmennuksella.

Taisi olla Ismo Lehkonen, joka totesi tässä ihan hiljattain, että valtaosa valmentajista sanoo asioita joita pelaajat haluavat kuulla. Tuo laittoi todella miettimään, että olen tainnut olla liian usein juurikin sellainen. Kauniit sanat eivät kehitä kumpaakaan osapuolta.

 

Tammikuun esitykset vetivät mietteliääksi. (Kuva: Esa Haanperä)
Tammikuun esitykset vetivät mietteliääksi. (Kuva: Esa Haanperä)

Päätin, että en nyt kauhean tarkasti lähde tässä enää pelejä analysoimaan. Olen analysoinut ottelut kauden aikana ja tehnyt niistä omat muistiinpanoni. Yhden erikoisen tapahtumasarjan haluan kuitenkin vielä mainita. Eräässä sarjapelissä karvasimme vastustajan sisälyönneissä miesvartioinnilla. Vastustaja sai pelin aikana noin 30 sisälyöntiä. Me voitimme niistä pallon itsellemme 29 kertaa alta kolmen sekunnin. Onnistui siis lähes täydellisesti, mutta uskomatonta kyllä, me hävisimme kyseisen ottelun. Peliin kuuluu toki muitakin osa-alueita, mutta en voinut pelin jälkeen uskoa todeksi, että hävisimme kyseisen ottelun.

 

Tosiaan valmensin taas muutaman kauden tauon jälkeen yksikseni. Parilta Pyöveleiden pelaajalta sain apua pelikirjan kehittämisessä, mutta silti itse ottelut ja treenit valmensin kuitenkin yksin. Tykkäsin kyllä siitä, että päätin itse lähestulkoon kaikesta, mutta toisaalta ei ollut sitten pelien ulkopuolella oikeastaan ketään kenen kanssa yhdessä miettiä miten hommaa kehittää. Se koitui kieltämättä jonkinlaiseksi ongelmaksi.

 

Kirjoittelin tämän blogin valmiiksi jo ennen kauden viimeistä ottelua, mutta päätin nyt sitten vielä viimeisen pelin jälkeen lisätä tämän yhden kappaleen. Kevätkaudella meillä oli 10 ottelua ja niistä saldoksi, jäi vaivaiset kolme voittoa. Se varmasti jo kertoo siitä, että ihan kaikki ei mennyt putkeen. Me oltiin koko kauden ajan aivan liian kuriton joukkue ja peli kulki jos joukkue sille päälle sattui. Ottelut olivat todella usein hurlumhei-päästä päähän salibandya. Kyllä me osattiin maaleja tehdä, mutta ei riittävän montaa kun omissa rupesi soimaan liian tiuhaan tahtiin. Jos vielä syyskaudella kaiuttimista soi Ironmaiden – Rainmaker, niin kevätkaudella samoista kajareista soi Crashdiet – Falling Rain.

 

Kaudesta jäi todella paljon hampaan koloon. (Kuva: Esa Haanperä)
Kaudesta jäi todella paljon hampaankoloon. (Kuva: Esa Haanperä)

Mitäs sitten jatkossa tulee tapahtumaan? Ensi kauden kuviot ovat vielä pahasti auki. Tavoitteeni valmentajana ovat edelleen todella korkealla. Haluan ehdottomasti kouluttaa itseäni lisää ja joskus olisi ehkä hyvä päästä jonkun kokeneen valmentajan kakkosvalmentajaksi. Nyt olen hyvin pitkälti joutunut yksin opettelemaan paljon asioita täysin tyhjästä. Jälleen aika näyttää mitä tulee tapahtumaan ensi kauden osalta ja pitääkin tarkkaan miettiä mikä olisi parasta oman valmennusurani kannalta.

 

Kaikesta huolimatta kyllä mä tykkäsin todella paljon olla tässä mukana. Haluan kuitenkin jo tässä kohtaa kiittää koko Pyöveliyhteisöä tästä huikeasta mahdollisuudesta, jonka sain. Tämä kausi opetti mulle taas todella paljon ja menin mielestäni itse eteenpäin kauden aikana. Kiitos!

 

kirjoittanut Joni ”Sateentekijä” Sjöström

 

 

Sateentekijän blogi: Miten tappioon pitäisi suhtautua?

Sateentekijän blogi palaa poikkeuksellisesti kehiin kauden ollessa käynnissä ja tämän kertainen blogi käsittelee pääasiassa voittamisen ja häviämisen eroavaisuuksia. Vähän saattaa myös aihe vaihdella lennosta toiseen tekstin sisällä. Ajatukset tulevat pelaaja-Rainmakerilta ja valmentaja-Rainmakerilta.

Sateentekijän blogi palaa poikkeuksellisesti kehiin kauden ollessa käynnissä ja tämän kertainen blogi käsittelee pääasiassa voittamisen ja häviämisen eroavaisuuksia. Vähän saattaa myös aihe vaihdella lennosta toiseen tekstin sisällä. Ajatukset tulevat pelaaja-Rainmakerilta ja valmentaja-Rainmakerilta.

rainmaker_logo

Tämän blogin kirjoittaminen pyöri jo pitkään mielessäni ja olin päättänyt työstää sen jossain kohtaa lähiaikoina. Katkera tappio 2.divariottelussa sai kuitenkin ajatukset valloilleen ja blogi tuli vihdoin työn alle. Tätä kirjoittaessa tuli juuri valmentajana koettua katkera 10-9 tappio Pyöveleiden kanssa. Otan yleensä tappiot todella raskaasti ja sitä se oli tälläkin kertaa.

Tulin pelin jälkeen kotiin, laitoin siihen mielentilaan sopivaa Stone Souria soimaan ja istahdin sohvalle. Siinä meni useampi kymmenen minuuttia kun vain istuin paikallani ja katsoin kohti seinää ja ajattelin juuri päättynyttä peliä. Ja kuten yleensä, tälläkään kertaa nukkumisesta ei tullut yöllä yhtikäs mitään.

 

Tappiot ovat osa urheilua, niinhän sitä sanotaan ja se pitää aina muistaa. Ja niin kuin mulle juuri hiljattain sanottiin, että jos tappiot ei enää herätä minkäänlaisia tunteita, niin sitten siinä kohtaa kannattaa lopettaa koko touhu. Sen lupaan tehdäkin, jos jossain kohtaa tappiot ei enää laita vituttamaan.

Jokainen käsittelee tappiot omalla tavallaan. Joku kiroaa ääneen, joku paiskoo mailat seinille jne. Itse kuulun ehkäpä siihen osastoon, joka hiljenee totaalisesti ja erkaantuu muista ihmisistä loppupäivän ajaksi. Käyn peliä läpi mielessäni runsaasti. Mitä asioita teit hyvin? Mitä asioita teit huonosti? Pysähdy, analysoi ja ota opiksi. Siinä ehkäpä ohjeet joita olen uran edetessä oppinut. Yritä olla murehtimatta liian kauaa, vaan pyri analysoimaan asiat itsesi kanssa. Se on ainakin mua auttanut käsittelemään asiat ja menemään eteenpäin. Olkoonkin, että yöunet menevät edelleen kun peli pyörii jatkuvasti mielessä.

 

Niin mitäs sitten kun ei enää välitä ja tappiot eivät tunnu yhtään missään? Se on kyllä asia jota en vain voi millään käsittää. Vaikka olis millanen höntsäpeli tahansa, niin kyllä sen tappion kuuluu harmittaa ja vituttaa. Muistan edelleen muutamia vuosia sitten kun joukkueeni putosi pelaamalla 3.divarista 4.divariin ja eräs pelaaja tokaisi pelin jälkeen tosissaan ”eihän tää nyt niin paha juttu meille ollut”. En ollut uskoa korviani. Ehkä viimeinen asia jonka olisin halunnut kuulla tuossa kohtaa!

En enää valmenna naisia, mutta muistan sieltäkin erään tapauksen jossa itselläni paloi aivan totaalisesti kiinni. Kausi naisten sarjassa päättyi vuonna xxxx sarjasta putoamiseen ja about minuutti pelin jälkeen huomasin ja kuulin, että yksi valmennettavista pelaajistani jutteli niitä näitä ja oli kuin peliä ei olisi ikinä ollutkaan. Taisi jopa spekuloida mihin yökerhoon aikoo mennä. Täysin käsittämätöntä omaan ajatusmaailmaani.  Miksi edes olla mukana, jos sarjasta putoamisellakaan ei ole mitään väliä? Sellainen fiilis mulle ainakin jäi. Ja korostanpa nyt, että tässä versio miten itse asian tuolloin koin. Jokainen käsittelee asiat omalla tavallaan ja kaikki eivät ota niin tosissaan harrastusta jne jne…Jotain tollasta mun pitää varmaan tässä kohtaa sanoa järkyttyneille lukijoille.

 

Noh sitten on tietysti vielä niitä pelaajatyyppejä, jotka joka ikisen tappion jälkeen etsivät syyllisiä muista, yleensä tuomareista. Käytyäni tuomarikurssin opin ajattelemaan koko lajista aika eri tavalla. Se vika ei ihan oikeasti ole tuomareissa, vaan kyllä se syyllinen tappioon löytyy yleensä katsomalla peiliin.

Tuomarihommista tulikin mieleen eräs juttu. Viime kaudella Flamesin kanssa tuli käytännössä joka perjantai kunnon turpasauna ja kyllähän se laittoi joka kerta mielen matalaksi. Sitten seuraavana aamuna tuomaroimaan jotain miesten 5.divaria. En suosittele kenellekään, en todellakaan. Joka kerta pelit täysin vihkoon. Syy on siinä, että se edeltävän illan ottelu pyörii vieläkin vahvasti mielessä.

56422960

Niin kuin tuossa sanoinkin, että jokainen käsittelee tappiot omalla tavallaan. Joku paiskoo tappion jälkeen mailat seinille ja joku toinen tokaisee siihen ”sä oot huono häviäjä”. En itsekään hyväksy mailan heittoja, mutta tuota kommenttia en ole ikinä ymmärtänyt. Ajatteleeko joku oikeasti itsestään että ”hei, mä olen muuten aika hyvä häviäjä”. Uskoisin, että tuokin on varmaan suomalaisten keksimä juttu.

Kerran eräs pelikaverini tokaisi juurikin jotain tuollaista tappioon päättyneen pelin jälkeen. Taisinpa vastata hänelle, että ”tolla asenteella sä et tuu ikinä voittamaan elämässäs yhtään mitään”. Eipä tullut muistaakseni kovin iloista vastausta takaisin… Ja kyllä mä ymmärrän mitä sillä termillä tarkoitetaan, mutta silti en voi hyväksyä sitä.

 

Viime kaudella tuli itse usein käytyä perinteisen perjantai-illan tappion jälkeen kotini lähellä lätkäkentällä rääkkäämässä itseäni kovalla luistelutreenillä. Ja jos kelit ei sallinut, niin sitten juoksulenkillä. Sai päästää ns. höyryt pihalle. Suosittelen.

 

Koin jonkinlaisen ahaa-elämyksen ihan tässä hiljattain. Kohtasimme joulukuussa hallisarjassa viime kauden valmennettavani, eli Blue Flamesin. Voin kertoa ylpeänä, että laitoin ottelussa kaiken peliin ja uskoakseni koko meidän joukkue teki niin. Olen tavallisesti todella laiska takakarvaamaan ja sitä intoa juosta alaspäin ei usein löydy. Flamesia vastaan blokkasin kolme laukausta, eli kolme enemmän kuin aikaisemmalla uralla yhteensä.

River Rats sai varmasti olla ylpeä itsestään hävittyään ottelun vain 3-2, mutta kyllä tämä tappio harmitti vietävän paljon jälkeenpäin. Olisimme ihan oikeasti voineet voittaa tämän yksittäisen ottelun. Jos kohtaisimme kymmenen kertaa uudelleen, niin luultavasti häviäisimme kaikki suurinumeroisesti. Mutta tässä yhdessä ottelussa meillä oli se The mahdollisuus, mutta emme sitä käyttäneet.

56422960
Olen luonut tällä kaudella itselleni teeman: katso vähintään yksi jääkiekko-ottelu päivässä. Hankkisin syksyllä kaikki mahdolliset lätkäkanavat ja vähintään se yksi ottelu päivässä on tullut katsottua. Joskus enemmänkin. Miksi? Jääkiekko on kuitenkin sen verran lähellä salibandya, että kyllä sieltä oppii aina jotain. Näkee sitä duunia mitä voiton eteen pitää tehdä. Heittäytymisten määrä, irtokiekkojen voittaminen, kaksinkamppailujen voittamiset jne. Siinä asioita joiden pohjalta voittamiset syntyvät. Ja jos on mahdollisuus, niin katsopa joskus huviksesi kuinka Evgeni Malkin suojaa kiekkoa vastustajan maalin takana jne.

Kyllä noita pelejä katsomalla tarttuu aina mukaan hyviä juttuja. Joskus tulee jopa keksittyä pelin aikana myös joku harjoite, jonka voi viedä mukanaan seuraaviin treeneihin.

 

Nämä olivat siis puhtaasti omia näkemyksiäni. Tämä toimi samalla hyvänä terapiana itselleni kun sain tuoda ajatuksiani esille. Yritän jatkossa heittäytyä muidenkin kuin Flames-pelaajien laukauksien eteen. Ja siinä missä ennen tappiot pyörivät mielessä viikkokausia, niin nyt se painavat mieltä enää 2-3 päivää. Ja eiköhän joku tämän tekstin lukenut keksi jotain nokkelaa sanottavaa treeneissä. Nähdään hallilla!

 

kirjoittanut Joni ”Sateentekijä” Sjöström

 

 

Sateentekijän blogi: Ryminällä alas

Taas on yksi salibandykausi pelattu. Tämä blogi kertoo kaudestani Blue Flamesin peräsimessä. Kausi 2012-2013 oli valmentajalle todella opettavainen ja äärimmäisen haastava. Syksyn yllätykset jäivät lyhyeen ja lopulta kausi päättyi pettymykseen. Mitä kaikkea Sateentekijän kauteen mahtui?

rainmaker

Taas on yksi salibandykausi pelattu. Tämä blogi kertoo kaudestani Blue Flamesin peräsimessä. Kausi 2012-2013 oli valmentajalle todella opettavainen ja äärimmäisen haastava. Syksyn yllätykset jäivät lyhyeen ja lopulta kausi päättyi pettymykseen. Mitä kaikkea Sateentekijän kauteen mahtui?

 

 

Tämä kirjoitus tulee sisältämään juurikin omia näkemyksiäni kauden kulusta. Toivottavasti lukijoille ei tekstin luettuaan jää mielikuvaa, että ”olipas selittelyn makua”, vaan tarkoitukseni on kyllä kertoa asiat mahdollisimman rehellisesti suoraan sydämestä.

 

Noniin, sitten itse asiaan…

 

Tähänastisen elämäni ylivoimaisesti paras salibandymuisto tapahtui Huittisissa 24.3.2012. Olin valmentajana mukana nostamassa FBT Blue Flamesia salibandyn miesten 2.divariin ja vieläpä seuran historian ensimmäistä kertaa. Vietettyämme villit nousujuhlat oli vuorossa joukkueen kokoaminen, josta tuli lopulta yllättävänkin vaikeaa.

Tryouteillamme kävi pelaajia monestakin eri tämän alueen seurasta ja monilta eri sarjatasoilta, mutta pelaajien kiinnittäminen rosteriimme osoittautui hankalaksi. Kaikki eivät olleetkaan valmiita sitoutumaan jengiimme ja samaan aikaan ovet kävivät vain ulospäin, kun joukkuetta nostamassa olleista pelaajista muutamat lähtivät uusien haasteiden perään.

Lopulta saimme muutaman uuden pelaajan kiinnitettyä ja vielä juuri ennen kauden alkuakin kiinnittelimme vielä viimeisimpiä uusia pelaajiamme. Ei siis missään nimessä mikään ihannetilanne kasata joukkueen viimeisiä palasia vasta syyskuussa.

 

Ensimmäiset ongelmat tulivat vastaan jo hyvissä ajoin kesällä tryouttien jälkeen. Kesätreenit pyörähtivät käyntiin ja rinkimme oli vielä siinä kohtaa aivan liian kapea. Kesätreenit eivät lopulta olleet alkuunkaan sellaiset kuin niiden piti alkuperäissuunnitelmien mukaan olla. Paikalla oli yleensä vain kourallinen pelaajia ja aika usein vielä samat naamat treenistä toiseen – varmasti tuttu ongelma muillekin valmentajille uran aikana.

Tiesimme jo noustuamme, että tulemme varmasti antamaan tasoitusta vastustajille taidossa, mutta kyllä siinä kohtaa ajatuksena oli, että olemme kuitenkin fyysisesti kovassa kunnossa kun kausi alkaa. Se ajatus ja tavoite ei kuitenkaan missään kohtaa täyttynyt. Niin kuin kauden aikana saimme sitten lopulta huomata, niin aika usein hyydyimme ottelun kolmannessa erässä…Oliko se sitten kunnon pettäminen, niin ei varmasti pelkästään sitä, mutta palataanpa siihen myöhemmin tässä jutussa.

 

Johtava pelikirja herätti paljon puhetta kauden aikana. (Kuva: Mikko Merranti)
Johtava pelikirja herätti paljon puhetta kauden aikana. (Kuva: Mikko Merranti)

Syksy eteni ja oli paljon odotetun Suomen Cupin vuoro. Neljän joukkueen lohkossa pelattu ensimmäinen kierros ei todellakaan mennyt meiltä nappiin. Olimme suurissa vaikeuksissa alempien sarjatasojen vastustajien kanssa, mutta lopulta menimme kuitenkin onneksi rimaa hipoen jatkoon toiselle kierrokselle.

Toisella kierroksella vastus koveni huomattavasti. Myös toinen kierros pelattiin lohkomuodossa ja saimme kohdata tulevan 2.divarikauden vastustajia. Ylivoimaisesti syksyn kovin päänahka saatiin, kun kaadoimme sensaatiomaisesti Pyövelit peräti 7-3 lukemilla. Toisen kierroksen viimeisessä ja ratkaisevassa pelissä kuitenkin hävisimme samalla viikolla treenipelissä kaatuneelle AFC Campukselle. Pienestä oli kiinni, mutta heikon ratkaisupelin myötä, emme sitten kuitenkaan ansainneet jatkopaikkaa. Se siitä – Suomen Cup oli meidän osalta pelattu.

 

Pikkuhiljaa alkoi ilmestyä erilaisia kausiennakoita eri suunnilta. Yksi linjaus oli kuitenkin selvä – tästä tulee kaikkien aikojen kovin 2.divarikausi! Monet vastustajan joukkueet olivat tyhjentäneet mm. TPS: liigamiehistöä ja kovia nimiä sateli vastustajan joukkueisiin. Meidän uudet pelaajat tulivat pääasiassa alueen muista 3.divarijoukkueista ja tuleva kausi 2.divarissa tulisi olemaan uran ensimmäinen sillä tasolla monilla meidän pelaajilla. Kuulosti kieltämättä aika kovalta haasteelta jo tässä kohtaa.

 

Syyskausi:

Koitti lokakuun alku ja oli meidän vuoro avata debyyttikautemme 2.divarissa. Lohkon muut joukkueet olivat avanneet kauden jo viikkoa aikaisemmin ja meidän vuoromme oli pelata avauspeli 5.päivä lokakuuta. Ja mihin paikkaan jouduimmekaan!? Ehkäpä kovin mahdollinen alku, kun jouduimme Mynämäelle SBS Wirmon vieraaksi. Edelliskauden runkosarjan voittanut, mutta nousumahdollisuutensa sössinyt Wirmo lukeutui myös tämän kauden suurimpiin suosikkeihin.

Perjantai-ilta Mynämäellä ja täpötäysi halli jättivät ainakin meikäläiseen pysyvän muiston. 335 katsojaa sai todistaa kotijoukkueen 9-0 voittoa ja meidän roolimme oli rypistellä mukana. Olimme pelissä vähintään puoliväliin saakka hyvin mukana, kunnes lopulta vastustaja meni menojaan… Se siitä – 9-0 pataan, mutta onneksi toista kertaa ei tarvitse näin pahaan paikkaan tulla tämän kauden aikana, siinä ajatukset pelin jälkeen.

 

Kausi alkoi täpötäyden Mynämäkeläisyleisön edessä. (Kuva: Mikko Merranti)
Kausi alkoi täpötäyden Mynämäkeläisyleisön edessä. (Kuva: Mikko Merranti)

Emme pystyneet voittamaan myöskään ensimmäistä kotipeliämme, joten katseet kohdistuivat kauden kolmanteen peliin ja Huittisten vierailuumme. Viime keväänä meidän tavoin 2.divariin noussut SBS Rupu (SBS Rupu voitti karsintojen toisen vaiheen ja nousi) laskettiin ennen kauden alkua taistelevan meidän kanssa samoista sijoituksista, joten tämän tiedettiin olevan BIG GAME.

Vastustaja pyöritti meitä selvästi koko ensimmäisen erän ja meni myös tauolle 3-0 johdossa. Otin toiseen erään mukaan viltissä istuneet tehomiehet ja johan alkoi tapahtua ja ottelun kulku muuttua…toinen erä meni meille 3-0.

Kolmas erä oli kaikin puolin viihdyttävää päästä päähän menoa ja lopulta saatiin meille täysin ansaittu 8-6 voitto. Voin kertoa, että ajellessani kotiinpäin Huittisista oli melkoinen kivi vierähtänyt sydämeltä. Avauspisteet 2.divarissa olivat tosiasia!

 

Pari seuraavaa peliä sitten hävittiin parilla-kolmella maalilla, vaikka molemmat ottelut olisivat olleet täysin voitettavissa. Niiden jälkeen oli sitten aika kohdata kotipelissä Loimaan Leisku. Vastustajan riveissä pelasi mukana ehkäpä sarjan tunnetuin pelaaja, joka huhujen mukaan tienasi 2.divarisalibandylla 2000€/kk. Siinäpä melkoinen ero vaikkapa meidän jengiin…

Itse ottelu meni meidän käsikirjoituksen mukaan. Puolustimme nöyrästi joukkueena täydet kolme erää ja otimme ansaitut pisteet 7-5 voitolla. Ainiin, se vastustajan vaarallisin pelaaja teki meitä vastaan vain 2+1 tehot…

 

Seuraava peli sarjassa oli jälleen TODELLA iso peli. Matkamme kävi Samppalinnaan AFC Campuksen vieraaksi. Meillä oli kasassa 4 pistettä, kun taas Campus oli vielä täysin ilman pisteitä. Erittäin herkullinen asetelma lauantai-iltaan siis.

Eipä ollut meidän iltamme, vaan hävisimme 9-6 lukemilla ja annoimme vastustajalle sen kauden avauspisteet. Pystyimme pelissä monta kertaa nousemaan takaa-ajoasemasta mukaan kamppailuun, mutta emme kyenneet ottamaan tuiki tärkeitä sarjapisteitä. Huomion arvoinen seikka on ainakin se, että Campus teki ottelun lopussa 3 maalia meidän tyhjään maaliin meidän pelatessa kuudella kenttäpelaajalla.

Olen tätä ottelua miettinyt usein kauden mittaan. Jotain siellä Samppalinnassa tapahtui, sillä jotenkin jäi sellainen fiilis, että emme tästä tappiosta toipuneet millään, tai ainakin se kesti äärettömän kauan. Ja vastaavasti Campus sai hengen päälle ja alkoi napsia tarvittavia pisteitä muilta joukkueilta.

 

Tappio AFC Campusta vastaan oli valtava pettymys. (Kuva: Mikko Merranti)
Tappio AFC Campusta vastaan oli valtava pettymys. (Kuva: Mikko Merranti)

Ennen vuodenvaihdetta pelattiin vielä neljä ottelua, joista saimme kaikista pataan. Salon keikkaa lukuun ottamatta hävisimme vielä suurinumeroisesti, eikä meillä juurikaan ollut mitään jakoa kolmessa muussa pelissä.

 

 

Kevätkausi:

Oli tammikuun vuoro ja tiesimme, että nyt jo saatetaan ratkaista sarjapaikkamme kohtalo. Tammikuun aikana kohtasimme SBS Maskun, Pyövelit, SBS Rupun ja Ruoskan. Pyövelit olimme Suomen Cupissa jo kaataneet ja kolme muuta joukkuetta taisteli meidän kanssa samoista sijoituksista, olkoonkin, että olimme silti sarjataulukon viimeisellä sijalla.

 

Heti vuodenvaihteen jälkeen oli vuorossa vieraspeli Maskussa. Olimme avauserän jälkeen 2-1 vierasjohdossa. Toisessa erässä ote alkoi selvästi siirtyä kotijoukkueelle, mutta silti erän ainoan maalin viimeistelimme me. Kahden maalin johdossa toiselle erätauolle ja jossain määrin luottavaisin mielin. Vastustaja kuitenkin yllättäen laski karvaustaan ja se toimi. Meidän vahvuudet eivät olleet koko kautena jos jouduimme pallolliseksi joukkueeksi ja tylyä katseltavaa se oli tälläkin kertaa. Vastustaja iski kolmannessa erässä tarvittavat kolme osumaa ja otti pisteet 4-3 voitolla. Voin kertoa, että oli todella ankea kotimatka ja v*tutus mahdollisimman suuri. Menetimme jo omissa käsissämme olleet sarjapisteet ja mikä tylyintä, niin hävisimme taktisessa osaamisessa. Tai valmennuskaksikko Sjöström&Vehmanen hävisi vastustajan vastaaville.

 

Viikon päästä pelattu ottelu Pyöveleitä vastaan ei jättänyt paljon kerrottavaa. Pataan tuli tylyin lukemin ja jälleen oli mieli maassa. Viikko siitä ja olikin sitten vuorossa kauden toinen kohtaaminen SBS Rupua vastaan, tällä kertaa meidän kotiluolassa. Tai ehkäpä siitä ei mitään kauhean vaarallista kotiluolaa päässyt kauden aikana syntymään…

Rupu hallitsi pelin alkua, me keskivaihetta ja Rupu taas ottelun loppua – siinä se tiivistettynä. Johdimme ottelua vielä 52 minuutin kohdalla 6-5. Noh sehän nyt ei ole vielä johto eikä mikään salibandyssa, mutta se tapa millä tämän ottelun sössimme oli todella masentava.

Vastustaja iski ottelussa vielä pari maalia. Toinen syntyi henk.koht virheestämme ja se toinen maali…huh huh sentään. Vastustajalta jäi yksi pelaaja kentälle ja loput lähtivät vaihtamaan. Yksi kentälle jäänyt pelaaja lähti rohkeasti haastamaan pallon kanssa ja ampui unelmavedon takaylänurkkaan.

Yksi kaikkien aikojen katkerimpia tappioita ilman muuta. Rupu otti pisteet 7-6 voitolla ja meidän mahdollisuudet säilyä sarjassa rupesivat jo pikku hiljaa olemaan siinä…

 

Tammikuu oli iso mahdollisuus. (Kuva: Mikko Merranti)
Tammikuu oli iso mahdollisuus. (Kuva: Mikko Merranti)

Kolmesta seuraavasta pelistä jälleen turpaan oikeen huolella ja homma oli taputeltu. Vihoviimeinen oljenkortemme oli Campusta vastaan. Voisi sanoa, että häpeällisesti hävisimme sarjan toiseksi viimeiselle Campukselle 15-4 lukemilla. Ja jälleen hävisimme taktisessa osaamisessa. Campuksen pelikirja oli tulla avausminuutit aivan hulluna päälle ja iskeä sen aikana muutama häkki. Ja siinähän Campus onnistui täydellisesti. Aina valmennusta myöten Flames sai kunnon oppitunnin.

 

Jäljellä oli enää merkityksettömiä pelejä, mutta onneksi sinne osui joukkoon sentään pieni valonpilkahdus. Vierasreissu täpötäyden Vehmaalaisyleisön edessä oli loistava esitys meiltä. Loistavaa duunia koko viisikon voimin ja nappiin mennyt maalivahtipeli oli aseitamme UHV Bullsia vastaan. Huikeaa draamaa sisältänyt ottelu venyi jatkoajalle 5-5 tasatilanteessa. Pian jatkoajan alettua vastustaja nappasi jäähyn ja pääsimme pelaamaan ylivoimaa. Mutta kuinkas kävikään.

Vastustaja tuli täysin yllättäen alivoimalla karvaamaan meidän maalin takaa saakka ja sen seurauksena myös pallo päätyi hyvälle vetosektorille heidän pelaajalle. Ja siinähän se oli… Bulls ampui jatkoaikamaalinsa alivoimalla ja sen mukana kylmää vettä meidän niskaan. Pystyn vieläkin muistamaan tuon hetken. Tuntui siltä, että aivan kaikki silmissä ja pääkopassa pysähtyi. Vaikka Vehmaalaisyleisö repesi liitoksistaan, niin pystyin kuulemaan ainoastaan oman hengitykseni… Tekee mieli nyt sanoa, että tämä kuvasti hyvin meidän koko kautta…siis tuo jatkoaikamaali. Ja jälleen jäi itselleni se fiilis, että takkiin tuli taktisessa osaamisessa. Vaikka ottelulla ei sinänsä mitään merkitystä ollutkaan, niin kyllä tappio jatkoajalla loistavan esityksen jälkeen harmitti vietävän paljon. Ja salibandyssähän jatkoaikatappiosta ei saa pistettäkään.

 

Kun pari viimeistä peliä oli läpytelty pois alta, niin runkosarja oli päätöksessään. Saimme lopulta kasaan vain nuo syksyllä hankitut neljä pistettä. Ja sanomattakin on varmaan selvää, että kohtalonamme oli suora putoaminen takaisin 3.divariin. Nopeasti siis takaisin sinne mistä tultiinkin…

 

Liian usein peleistä sai lähteä kotiin päät painuksissa. (Kuva: Mikko Merranti)
Liian usein peleistä sai lähteä kotiin päät painuksissa. (Kuva: Mikko Merranti)

Yhteenvetoa kaudesta:

Syksyllä uskoin vilpittömästi sarjassa säilymiseemme. Pari kovaa päänahkaa napattiin syksyllä ja olimme varmasti yllättäneet monet asiantuntijat pirteillä esityksillämme. Tappiot isoista peleistä tuli kuitenkin melkeinpä säännöllisesti ja varmasti jäätiin juuri sille sijalle sarjassa minkä ansaitsimmekin. Monessa pelissä saatiin rökäletappioita ja jouduttiin kunnon oppitunnille. Mukana toki hyviäkin taisteluita, kuten vaikkapa tuo päällimmäisenä mielessä oleva taistelumme Vehmaalla.

 

Miten sitten itse suoriuduin omasta mielestäni tästä kaudesta? Tämä oli varmasti ainakin elämäni tähän saakka suurin tilaisuus valmentajan uralla. Päävalmentaja miesten 2.divarissa oli suuri ja mielenkiintoinen haaste. Mutta kun kausi päättyy sarjasta putoamiseen, niin kyllä se on ilman muuta koettava epäonnistumisena. Liian monta kertaa hävisimme taktisessa osaamisessa vastustajan valmennukselle ja kyllä sinne kauteen varmasti muitakin virheitä mahtui mukaan mitä valmennus teki.

Kuulostaa varmasti uskomattomalta näiden vuodatusten jälkeen, mutta kehityin tällä kaudella valmentajana enemmän kuin koskaan aiemmin. Aiemmin oli voinut lähestulkoon sivuuttaa tiettyjä taktisia puolia pelikirjasta, mutta se ei enää ollut mahdollista miesten 2.divarissa. Oli oltava valmis jokaisella osa-alueella ja vieläpä muuttamaan niitä pelin aikana. Pelin aikana tehtävät mahdolliset muutokset ovat aina vaikeita ja tämän kauden perusteella on helppoa sanoa, että siinä on itsellä vielä kehitettävää paljon.

Voin tässä kohtaa tunnustaa, että löydän itsestäni yhtäläisyyden joihinkin suosikki metallibändieni laulajiin: Monet laulajat vihaavat live-keikoilla ns. välispiikkejä biisien välillä ja itse voin kertoa vihaavani erätauoilla tai aikalisällä tapahtuvaa ”spiikkausta”. On hyvin hyvin vaikea löytää oikeat sanat esim. 30 sekunnin aikalisän aikana. Mutta hyvin harvoin valmentaja näissä pelin aikana pystyykään ratkaisevasti muuttamaan pelin kulkua. Ja sama homma oli myös 3.divarissa kun erätauot olivat kahden minuutin mittaisia.

 

Flames pelasi kotipelinsä Leaf-Areenalla. (Kuva: Mikko Merranti)
Flames pelasi kotipelinsä Leaf-Areenalla. (Kuva: Mikko Merranti)

Tällaisen kauden jälkeen ainakin monet ovat viisaampia mitä se 2.divari oikeasti vaatii. Minkälaisen materiaalin ja minkälaisen harjoittelukulttuurin se sarja vaatii. Kieltämättä 2.divari oli itsellekin suuri mysteeri ennen tätä kautta, mutta voin ainakin todeta sen olevan valovuoden edellä turnausmuotoista 3.divaria. Mutta ilman muuta opettavainen kokemus ja nyt sen tietää, mitä siinä sarjassa pelaaminen edellyttää.

 

On aika lähestyä jutun loppua ja miettiä hieman tulevaa. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Viime keväänä oli selvää, mitä tulee tapahtumaan, mutta nyt voin sanoa, että en todellakaan tiedä, sillä kaikki on täysin auki. Jossain olisi tarkoitus valmentaa, mutta osoite on avoin. Eikä sekään ole poissuljettua, että olisin koko ensi kauden sivussa valmennushommista ns. pelikirjan päivitysvuodella. Mutta sen voin jo luvata, että Johtava pelikirja ei katoa mihinkään.

 

kirjoittanut Joni ”Sateentekijä” Sjöström

Sateentekijän blogi – Ensimmäinen kausi miesten valmentajana

Uusi salibandykausi alkaa jo pikkuhiljaa näkyä horisontissa, mutta analysoidaan nyt vielä kausi 2011-2012 loppuun, kun nyt vihdoin 2kk kestäneet nousujuhlat ovat päättymässä. Kausi oli minulle ensimmäinen miesten valmentajana. Debyyttikausi huipentui uskomattoman hienoon sarjanousuun.

Uusi salibandykausi alkaa jo pikkuhiljaa näkyä horisontissa, mutta analysoidaan nyt vielä kausi 2011-2012 loppuun, kun nyt vihdoin kaksi kuukautta kestäneet nousujuhlat ovat päättymässä. Kausi oli minulle ensimmäinen miesten valmentajana. Debyyttikausi huipentui uskomattoman hienoon sarjanousuun.

 

 

Ryhdyin FBT Blue Flamesin 3.divarijoukkueen valmentajaksi. Joukkue oli entuudestaan minulle tuttu, sillä olinhan siellä itse pelannut seuran debyyttikaudella puolisen kauden ajan. Tämän lisäksi olin pelannut myös seuran edeltäjässä Phantomsissa, joten ainakin puolet joukkueesta oli minulle jo entuudestaan tuttuja. Joukkueen kokosimme yhdessä Arto Kuuluvaisen kanssa, eli miehen joka minut tähän virkaan suostutteli. Tai kauhean vaikea ei ollut edes suostutella, sillä kaipasin valmentajana aivan uusia haasteita. Olinhan valmentanut viisi vuotta naisia, joten miesten puolelle siirtyminen kuulosti vallan mielenkiintoiselta haasteelta.

 

Viime kesän joukkue otti rennosti lomaillen ja kokoonnuimme koko joukkueen voimin vasta alkusyksystä. Osan pelaajista tapasin vasta ensimmäistä kertaa ja joukkueen todellinen taso alkoi myös pikkuhiljaa hahmottua. Vedin joukkueelle yhdet treenit (siis tosiaan yhden treenit!) ennen kuin vuorossa oli jo Hangon harjoitusturnaus.

Hangossa mukana oli onnekseni suurin osa entuudestaan tuttuja nimiä. Toki jouduin muistaakseni joiltakin jopa kyselemään nimiä, sillä vieraitakin naamoja oli mukana. Vaihdoin ennen turnausta myös ensimmäiset sanani tulevan kakkoskoutsin Marko Vehmasen kanssa. Eli toisin kuin jotkut ovat ehkä kuvitelleet, niin emme tosiaan tunteneet entuudestaan, vaan kyllä valmennuskaksikko vaihtoi ensimmäiset kuulumiset vasta aivan ensimmäisen ottelun alla!

Itse harjoitusturnaus meni alkuvaikeuksien jälkeen hyvin ja lopulta myös voitimme koko turnauksen. Turnaus oli tärkeä kaikin puolin koko kautta ajatellenkin. Näin pelaajat tositoimissa ja vähän pystyin myös hahmottelemaan tulevan kauden pelikirjaa.

 

FBT Blue Flames 2011-2012 (Kuva: Mikko Merranti)

Koitti syksy ja kauden avausturnaus. Itse olin samaan aikaan Tukholmassa katsomassa NHL-kauden avausta, kun Salossa käynnisteltiin miesten 3.divarikautta. Turnaus ei nyt ihan nappiin mennyt ainakaan odotuksiini nähden. Joukkue nappasi mukaansa vain yhden pisteen, mikä oli pettymys ilman muuta. Olihan meillä epävirallisena tavoitteena kärkisijat ja varmasti haaveena pääsy kahden kärkeen, sillä se takaisi nousukarsintapelejä.

 

Syksyllä pelattiin vielä avausturnauksen jälkeen yhteensä 8 ottelua. Otimme noista kahdeksasta pelistä 7 voittoa, häviten ainoastaan Runulle. Pelimme ei todellakaan kulkenut parhaalla mahdollisella tavalla tuon voittoputken aikana. Pelimme oli muutamissa otteluissa todella hukassa, mutta ainakin omaksi hämmästykseksi pystyimme silti voittamaan kyseiset ottelut. Toisin kuin ehkä aiemmissa valmentamissani joukkueissa, Blue Flamesissa oli tarvittavaa voittamisenkulttuuria, jolloin myös heikommalla esityksellä ropisi voittoja. Syksyn parhaimmaksi ja ehjimmäksi otteluksi voisin nimetä SBS Lieto – kamppailun, jonka voitimme puhtaasti 4-0.

 

Joulutauolle lähdettäessä olimme mukavasti sarjan kärkikahinoissa mukana. Vuoden 2012 ensimmäinen turnaus pelattiin Liedossa. Vastaan asteli ne kaksi joukkuetta, jotka olivat ainoina meidät pystyneet syksyllä voittamaan. Tuloksena Liedosta kaksi niukkaa tappiota ja nolla pistettä. Veti oman mielen aika matalaksi ja rehellisesti sanottuna uskoin sarjan kärkikaksikon jo karanneen meiltä. Taisimme jopa tipahtaa sijalle 4 tämän turnauksen jälkeen. Runu ja Kemki olivat toistamiseen meitä vahvempia – se siitä.

 

En ole muuten muistaakseni koskaan voittanut Liedossa vielä yhtään peliä. En pelaajana, enkä valmentajana. Onneksi Blue Flames ei Liedossa pelaa ensi kaudella yhtään sarjaottelua. Jopa River Ratsin nousuhaaveet käytännössä murenivat tällä kaudella juuri Liedossa. Kotipaikkakuntani on kyllä mystisesti tuottanut parhaimmillaan vain tasapelin…

 

Nousukarsintapeli Huittisissa 24.3 (Kuva: Mikko Merranti)

Kohutun Liedon turnauksen jälkeen jäljellä oli vielä kahdeksan runkosarjaottelua. Ilman sen suurempia tavoitteita lähdettiin voittamaan otteluita yksi kerrallaan ja katsotaan mille sijalle se lopulta riittää. Jotain siellä Liedossa kuitenkin tapahtui, sillä sen jälkeen pelimme kulki vallan mainiosti ja voittoja ropisi ottelusta toiseen. Voitimme kaikki loput kahdeksan ottelua. Ehdottomana helmenä kauden päätösturnaus Taalintehtaalla, jossa lohkovoitto oli omissa käsissämme. Runu ja Kemki olivat sössineet omia otteluitaan siihen malliin, että olimme kuin varkain nousseet sijalle yksi ennen päätösturnausta. Taalintehtaalta otimme kaksi vakuuttavaa voittoa lukemin 6-1 ja 9-0. Vain yksi päästetty maali! Kaksi voittoa takasi meille lohkovoiton ja pääsyn yksiosaiseen karsintaotteluun.

 

Teimme 3.divarilohkossamme ylivoimaisesti eniten maaleja ja päästimme ylivoimaisesti vähiten maaleja. Kyllähän tuollaisilla tilastoilla toisaalta pitää sarjan kärjessä ollakin! Kevätkauden hurmos oli kyllä kieltämättä todella hienoa aikaa. Löysimme viimeistään keväällä sen oman pelitavan ja ketjukoostumuksissakin alkoi olla pysyvämpiä ratkaisuja.

 

Lohkovoiton varmistuttua varmaa oli, että kohtaisimme yksiosaisessa karsintaottelussa naapurilohkon voittaneen Huittisten SBS Rupun. Panokset olivat todella kovat. Voittaja nousee suoraan 2.divariin ja hävinnyt lähtee vielä karsintojen toiselle kierrokselle Säkylään.

 

Soitin eräälle valmentajakollegalle kysyäkseni tietoja SBS Rupusta. Itse nimittäin en ollut koskaan nähnyyt SBS Rupun miestenjoukkuetta yhtään missään pelaamassa, joten vähän teki kuitenkin mieli tiedustella heidän pelitavastaan yms. Tilanne oli kuitenkin herkullinen siinä mielessä, että myöskään Huittislaisilla ei tainnut juurikaan olla mitään tietoja meistä. Soittamani valmentajakollega kuitenkin tylytti lähes täysin mahdollisuutemme. Rupu oli kuulemma ollut täysin ylivoimainen omassa lohkossaan ja kuulemma olisi kuulunut jo 2.divariin. Ohjeet tiivistettynä olivat: ”Keskittykää suoraan Säkylän joukkueen kohtaamiseen”. Kieltämättä vähän alkoi mietityttää, että mihin oikein olemme menossa…

 

Ennen ottelua mietitytti, että onko aihetta heitellä "yläfemmoja". (Kuva: Mikko Merranti)

24.3 oli ohjelmassa karsintapeli Huittisissa. Joukkueestamme oli muutama pelaaja sivussa ja se vähän pakotti tekemään tiettyjä muutoksia kokoonpanoon. Itse ottelutapahtuma oli hieno. Yleisöä oli paljon paikalla ja kenttäkuulutukset ja pelaajaesittelyt olivat mullekin jotain aivan uutta. Esittelyn aikana pohdiskelin itsekseni, että olisipa makea paikka tämän yleisön edessä tehdä Juhani Tammisen lanseerama ”Big Steal”.

 

Ottelu starttasi, itse olin vähän hermostunut ja se jännitys paistoi myös joistakin meidän pelaajista. Rupu tuli kovalla raivolla päälle ja se halusi tosissaan tehdä heti alkuun selväksi mikä on homman nimi. Kestimme kuitenkin hyvin paineen, eikä meillä suurempaa paniikkia ollut missään kohtaa. Avauserään mahtui kuitenkin yksi Rupun osuma, joka sai alkunsa meidän pahasta pallon menetyksestä oman maalin takana.

 

Maalittoman toisen erän jälkeen lähdimme kolmanteen erään luottavaisin mielin. Vastustaja johti ainoastaan yhdellä maalilla ja olimme pelanneet hyvin viisikkona. Maalipaikkoja meillä ei kuitenkaan juurikaan ollut. Kolmas erä oli kuitenkin jotain aivan maagista. Iskimme suht nopeasti pallon kahdesti vastustajan maaliin ja asetimme Rupun melkoiseen painetilaan. Viimeistään 2-1 maalin jälkeen olin itsekin aivan ihmeissäni. ”Mitä helvettiä, mehän johdetaan tätä peliä!?”. Viimeiset minuutit ottelussa olivatkin todella pitkät…

 

Loistavan maalivahdin ja loistavan viisikkopuolustuksen avulla teimme kuitenkin kaiken todella vaikeaksi Rupulle. Kotijoukkue painoi raivoisasti päälle, mutta paria vaarallista paikkaa lukuun ottamatta myös jäähyt sekoittivat pelin loppuhetkiä.

 

Pelikellossa oli enää muutama sekunti, kun maalivahtimme sai pallon ja hän ainoastaan purki sen kohti vastustajan päätyä. Nyt se todella tapahtuu! Summeri pärähti, fläppitaulu putosi maahan ja oli aika nostaa kädet kohti kattoa! Aivan mieletön fiilis ja se näkyi myös pelaajista. Kaikki säntäsivät maalille juhlimaan ja sitä tunnevyöryä ei pysty sanoin kuvailemaan. Vain jos itse olit paikalla kokemassa kaiken tämän, niin pystyt tajuamaan kuinka mahtava hetki se todellisuudessa oli.

 

Sarjanousu on juuri varmistunut (Kuva: Mikko Merranti)

Ottelun jälkeen meni todella pitkään kun oikeasti tajusi mitä oli tapahtunut. Aivan huikea ryhmä kasassa ja huikean esityksen jälkeen kausi päättyi nousujuhliin. Kiitos!

 

Kokonaisuutena voin ilman muuta myöntää, että sarjanousu tuli aivan puskista. Pahimmat kauhuskenaariot joskus syksyllä oli, että ”toivottavasti en nyt onnistu sössimään tätä kautta”. Se oli kuitenkin ensimmäinen kausi miesten valmentajana, joten sarjanousu oli vain todella kaukainen haave. Yhden kauden jälkeen voin sanoa, että miesten valmentaminen on aivan eri juttu kuin naisten valmentaminen. Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. Mutta tällä hetkellä ajatuksena ainakin on, että haluan nyt panostaa kunnolla miesten valmentamiseen.

 

Tulevaisuudesta haluan tässä kohtaa sanoa ainoastaan sen, että jatkan Blue Flamesin valmentajana yhdessä Marko Vehmasen kanssa ja olemme melkoisen haasteen edessä kivikovassa 2.divarissa.

Palataan!

Kirjoittanut Joni Sjöström

 

Myös ensi kaudella Flamesin peräsimessä (Kuva: Mikko Merranti)

 

Sateentekijän blogi – Marraskuun pimeinä iltoina

Pitkän tauon jälkeen Sateentekijän blogi palaa kehiin. Tässä blogissa käsitellään kauttani IKAn peräsimessä. Kausi oli todella vaikea, mutta se sisälsi onneksi onnellisen lopun. Nyt onkin hyvä hetki kirjoittaa pieni analyysi kaudesta naisten 2.divarissa.

Pitkän tauon jälkeen Sateentekijän blogi palaa kehiin. Tässä blogissa käsitellään kauttani IKAn peräsimessä. Kausi oli todella vaikea, mutta se sisälsi onneksi onnellisen lopun. Nyt onkin hyvä hetki kirjoittaa pieni analyysi kaudesta naisten 2.divarissa.

 
 

Kausi 2010-2011 oli ensimmäinen kauteni IKAn mukana. Silloin haettiin sijoitusta kahden kärkijoukkoon, mutta ihan ei siinä onnistuttu vaan jäätiin sijalle 4. Toisellekin kaudelle lähdettiin kärkisijat mielessä.

Kaudella 2011-2012 kärkisijoille pääsy kuulosti ennen kauden alkua huomattavasti haasteellisemmalta kuin vuotta aiemmin. Sarjan taso kuulosti heti kovemmalta, kun alemmalta sarjatasolta nousivat täysin väärässä sarjassa pelanneet Kapa-65 ja Kaarinan Sheriffit. Lisäksi 1.divarista kanssamme samaan sarjaan putosi AFC Campus. Myös pelaajistossa tapahtui merkittäviä muutoksia. Neljästä parhaasta pistemiehestä kolme vaihtoi maisemaa. Samalla joukkue nuorentui entisestään, mutta valitettavasti jo syksyllä huomasin, että rinkimme on todella kapea. Olisikohan ollut heti kauden avausturnaus, kun meillä oli vain 8 kenttäpelaajaa paikalla.

 

Heti kauden avausturnaus Huittisissa tuotti meille nolla pistettä. Esityksemme lopulta koko sarjan toiseksi viimeiseksi jäänyttä KaKoa vastaan oli todella nihkeä. Hävisimme pelin 1-0 ja tuska pelaajien kasvoilta alkoi näkyä. Päivän toisesta ottelusta pataan sarjanousijalta ja koko päivän saldomme oli yksi tehty maali.

Seuraavista neljästä pelistä otimme viisi pistettä ja peli-ilmeemme oli huomattavasti parempaa kuin kauden avausturnauksessa. Neljän pelin aikana hävisimme ainoastaan sarjan suvereenisti voittaneelle Sheriffeille ja voitimme itse ns. päävastuksemme.

Marraskuun pimeinä iltoina matkasimme Säkylään, jossa ennakkoon tiedettiin tulevan kovia vastuksia tiellemme. Tappiot 9-0 ja 3-1 vetivät fiilikset todella pohjalle. Olimme molemmissa otteluissa täysiä vastaantulijoita ja jälleen saimme tehtyä sen yhden vaivaisen maalin kahdessa ottelussa. Monet avainpelaajat alisuorittivat pahemman kerran ja voin itsekin myöntää rehdisti vetäneeni kauden pohjalukemat valmentajana tuossa 9-0 tappiossa. Olimme matkustajan paikalla ja lähinnä itsekin siihen liian helposti tyydyin.

Viimeistään Säkylän turnauksen jälkeen huomasimme missä kohtaa sarjataulukkoa meidän taistelut tullaan käymään. 11 joukkueen lohkosta kaksi putosi suoraan ja sijat 8-9 joutuisivat vielä karsimaan 3.divarijoukkueiden kanssa. Eli taakse piti jättää peräti neljä joukkuetta ollakseen varmasti kuivilla.

 

Vuoden vaihteen molemmin puolin pelattiin otteluita yhteensä neljä kappaletta. Niistä neljästä ottelusta IKAn plakkariin kertyi neljä pistettä. Mikä koomisinta, olin niistä otteluista vain yhdessä paikalla ja se olikin ainut mikä päättyi tappioon.

Sen jälkeen olivat vuorossa reissu Ukiin, jota seurasi turnaus Turussa. Vierasreissulla voitimme todella tärkeässä pelissä SBS Rupun 2-1 ja tavoite sarjapaikan säilyttämisestä sai aivan uutta nostetta. Samana päivänä kuitenkin SBS Wirmo kyykytti meitä 7-0 lukemilla ja se siitä hyvästä fiiliksestä mikä vielä aiemmin oli. Seuraavassa turnauksessa Turussa hävisimme molemmat ottelumme ja ahdinkomme syveni. Hävisimme vielä elintärkeän ottelun AFC Campuksen kakkosjoukkueelle.

 

Runkosarjan viimeiset neljä ottelua pelattiin viikon sisällä toisistaan. Piikkiössä en ollut joukkueen mukana ja voisi kai sanoa, että hyvä niin. Joukkue otti uskomattoman hienosti täydet neljä pistettä samoilta joukkueilta, joille aiemmin hävittiin Säkylässä aivan selvästi. Kieltämättä aloin itsekin miettimään, että onkohan parempi pysyäkin poissa jos joukkue menestyy aina silloin?

Kauden viimeisessä turnauksessa Mynämäellä olin joukkueen mukana ja silloin varmaa oli ainoastaan se, että suoraan emme voi enää pudota. Taistelu putoamiskarsintaan joutumisesta oli kuitenkin suuri uhka. Voitimme viimeisessä turnauksessa toisen otteluistamme, mutta lopulta sekään ei riittänyt. Päädyimme lopullisessa sarjataulukossa tasapisteisiin SBS Wirmon kanssa, mutta jäimme kuitenkin heidän taakse keskinäisten pelien takia. Mietin samana iltana usein, että kuinka lähellä lopulta olimme säilyä suoraan. Wirmo oli häviöllä AFC Campusta vastaan 2-0, mutta tasoitti ottelun kahdella viimehetken maalilla ja se riitti heille. Me jäimme karsimaan ja Wirmo piti itsensä kuivilla.

Ennen kuin mennään käsiksi putoamiskarsintapeliin, niin käydään kautta vielä muuten läpi. Ne kuuluisat marraskuun pimeät illat joita tässä aiemminkin mainitsin, lopulta olivat ratkaisevia. Meillä oli treeneissä hädintuskin 10 pelaajaa paikalla. Itse asiassa meitä oli tosi usein noin 8 pelaajaa paikalla. Periaatteessa kerran viikossa treenit ja silloinkin vähän porukkaa paikalla. Ja tätä jatkui oikeastaan läpi koko kauden. Se ei voi olla näkymättä tuloksissa. Ja korostan nimenomaan joukkueen yhteisiä treenejä, joissa emme päässeet treenaamaan viisikoittain. Itse asiassa meillä oli muistaakseni yhden kerran näiden kahden vuoden aikana ihannetilanne, eli kolme täyttä viisikkoa. Ja kun nyt huomattiin, niin naisten 2.divarin taso on parissa vuodessa noussut todella paljon. Siinä missä me höntsättiin kerran viikossa, niin jotkut joukkueet treenasivat 3-4 kertaa viikossa.

 

Kun treeneissä ei käy porukkaa, niin se syö myös motivaatiota joukkueen jäseniltä. Voin sen nyt myöntää, että mulla ei itselläkään ollut joka tiistai sellaista poltetta ja halua edes lähteä treeneihin. Lähinnä mielessä pyöri ”Että jaahas mitäs sitä taas voi treenata 8 pelaajan kanssa!?”. Ja oikeastaan jo silloin marraskuun pimeinä iltoina mulle oli selvää, etten jatka IKAn valmentajana kauden jälkeen. Siitä olen aina lähtenyt liikkeelle, että pitää löytyä kunnon tahtotila ja motivaatio lähteä treeneihin. Muutaman kerran sellainen fiilis on ollut pelaajauralla hukassa ja joka kerta sen jälkeen olen vaihtanut maisemaa. Lisäksi samanlainen fiilis oli myös silloin viimeisen kauden lopussa tepsin naisten kanssa.

 

Haluan kuitenkin korostaa, että joukkueen menestymättömyys ei ole vaikuttanut päätöksiini. Vaan lähinnä se, että haluan vähän erilaista kuin kerran viikossa treenaaminen voi antaa. Mielestäni toiselle kaudelle en tuonut juuri mitään lisäarvoa IKAn pelaajille! Tai tarkemmin ajateltuna en tuonut juuri mitään uutta ensimmäiseen kauteen verrattuna. Lähinnä kausi oli vain sen läpiviemistä, ilman suurempaa halua kehittää tai viedä toimintaa eteenpäin.

Ja kyllä mä edelleen nauttisin IKAn kanssa työskentelystä. Varsinkin ottelutapahtumia odottelin edelleen kuin pikkupoika, joka ei saa nukutuksi ottelua edeltävinä öinä. Se kovin palo tähän touhuun vain oli mennyt. Ja mielestäni silloin on pelaajillekin reilua, että hommaa vetää sellainen henkilö, jolta sitä liekkiä löytyy.

Ja sitten käsiksi siihen karsintapeliin, josta lopulta muodostui todellinen spektaakkeli. Karsinnassa vastaan tuli 3.divarista Salpa, joka vielä viime kaudella oli pelannut samassa 2.divarilohkossa kanssamme. Ei enempää, eikä vähempää kuin kerrasta poikki. Voitolla säilytään ja tappiolla pudotaan.

Ennen peliä olin vielä aika levollisin mielin. Olin samana aamuna neppaillut River Ratsin paidassa ja oikeastaan karsintapeliä alkoi kunnolla ajattelemaan vasta paikanpäällä Salossa. Ennen ottelua mua ei edes ihme ja kumma jännittänyt. Vasta siinä kohtaa kun pallo vietiin keskipisteelle ja odoteltiin ensimmäistä vihellystä, niin alkoi jännittää. Ja se ei muuten mikään ihan pieni jännitys ollutkaan…Viimeisten runkosarjapelien jälkeen olin jo joukkueelle kertonut, etten jatka valmentajana enää ensi kaudella. Siitäkin huolimatta mulla oli ihan ykköstavoite se, että kausi päättyy voittoon ja sarjassa säilytään. Halusin ihan ehdottomasti säilyttää tämän nipun 2.divarissa. Olin mielestäni sen jopa velkaa!

 

Heti ottelun ensimmäisestä vaihdosta lähtien me otettiin peli haltuun. Hallittiin pallollista peliä ja vastustaja pääsi vain satunnaisesti iskemään vastahyökkäyksillä. Ja taisi olla melkeinpä vain yksi viisikko Salpalta, joka sai vähän annettua painetta meille. Lauoimme ottelun aikana yhteensä varmaan 4-5 tolppaa/ylärimaa ja se kertoi todella paljon siitä tuskasta mikä meillä koko kauden oli. Ei vain saatu millään maaleja.

Ja niinhän siinä sitten tietysti kävi, että vastustaja iski todellisella onnenkantamoisella ottelun avausmaalin. Onneksi saimme kuitenkin samassa erässä vielä kuitattua tilanteeksi 1-1. Ottelun toisessa erässä vastustaja siirtyi ottelussa 2-1 johtoon. Samalla kun me olimme jälleen tuhlailleet ison kasan omia paikkojamme. Kolmannen erän viimeisellä vitosella otin vielä aikalisän ja lähinnä painotin, että kyllä se pallo vielä sinne maaliin menee. Ja lopultahan se sinne upposikin Hennan maalilla. Peliä taisi olla jäljellä 2-3 minuuttia.

2-2 tasatilanteessa siirryttiin äkkikuolema jatkoajalle. Vasta sitten kun on ollut itse mukana tällaisessa tilanteessa, niin tajuaa kuinka jännittävää se oikeasti on. Yksikin virhe saattaa maksaa sarjapaikan. Koko ajan pelataan veitsi kurkulla. Kieltämättä tosi hienoa oli kokea elämäni ensimmäinen jatkoaika kunnon peleissä. Molemmilla joukkueille oli pari paikkaa ratkaista ottelu, mutta maalittoman 10 minuuttisen jälkeen oli vuorossa rankkariskaba.

Ensimmäiset viisi vetäjää piti nimetä ja valitsin ne joukkueen kokeneemmasta kaartista. Luottoa omaan maalivahtiin oli ja uskoin tosissani, että kyllä tämä klaarataan. Ensimmäisten viiden vetäjän jälkeen tilanne oli tasan 2-2. Meillä oli kaksi tilaisuutta päättää tämä ottelu, mutta kahden ensimmäisen vetäjän jälkeen emme onnistuneet. Niinpä sitten seurasikin jatkokierrokset yhdestä poikki. Huhhuh mikä jännitysnäytelmä jatkui. Kerrasta poikki ja sarjapaikka pelissä.

Ensimmäiset kaksi kierrosta mentiin ilman ainuttakaan onnistumista. Kolmannessa parissa Affi maalilla otti jälleen yhden tärkeän torjunnan. Laitoin vetovuoroon meiltä Nonnan, joka kuitenkin epäröi. ”Emmää hei voi vetää, emmä kuitenkaan tee, hei emmää”. Halusin nimenomaan juuri Nonnan ampumaan tämän seuraavan rankkarin. Tarkkailin, että vastustajan veskari tuli paljon vastaan ja tiesin, että Nonna uskaltaa harhauttaa ja ampua rystyltä (muistan edelleen maalin, jonka Nonna teki läpiajosta meitä vastaan valmentaessani vielä tepsin naisia). Sanoin nämä ohjeet hämylaukauksesta ja rystylle viemisestä Nonnalle. Harhautus onnistui, mutta itse veto lähti juuri ja juuri lavasta irti. Pallo valui kuitenkin pikkuhiljaa maaliviivan yli – ratkaisu oli siinä! Nyt saa tuulettaa ja kädet kohti kattoa! Aivan mahtavaa oli myös nähdä joukkueen reaktio. Pelaajat olivat aidosti onnellisia ratkaisun jälkeen. Eipä se juuri enää kauheasti tiukemmalle olisi voinut mennäkään. Loppu hyvin kaikki hyvin ja sarjapaikka jäi meidän haltuun.

Voin paljastaa, että paluumatkani Turkuun oli erittäin tunteikas. Taisi jokunen kyynelkin valua, sillä niin onnellinen ja helpottunut lopulta olin. Se varmaan kertoo myös, että kuinka paljon tunteella mä peleissä elän. Paluumatkalla fiilistelin myös helvetin hienon Battle Beastin biisin soidessa. End of time – who will survive!

 

Kiitos kaikille joukkueen jäsenille! Olette mahtavia tyyppejä ihan jokainen! Sateentekijä jättää toistaiseksi naisten salibandyn taka-alalle ja keskittyy FBT Blue Flamesin miesten joukkueen valmentamiseen. Mutta sen verran jäi kyllä hampaan koloon siitä 7-0 tappiosta Wirmolle, että saatan vielä joskus palata nais-salibandyn pariin…Aika näyttää! =)

 

kirjoittanut Joni ”Sateentekijä” Sjöström